Suomen kielen tavutus

Suomen kielen asiantuntijatkaan eivät näytä olevan yhtä mieltä tavutuksesta. Olen nimittäin löytänyt useita toisistaan poikkeavia tavutussäännöstöjä. Lisäksi tavutus on monissa kirjoissa esitetty varsin pintapuolisesti, jättäen esimerkiksi diftongit kokonaan mainitsematta.

Alla ovat säännöt, joita haikueditori noudattaa. Niiden muoto on eräiden verkosta löytyneiden ohjeiden, mutta sisältö, erityisesti diftongiluettelo, vastaa ohjeita Pirkko Leinon kirjassa Kieleen mieltä -hyvää suomea.

1. Konsonanttisääntö: Jos tavuun kuuluvaa vokaalia seuraa yksi tai useampia konsonantteja, joita vielä seuraa vokaali, tavuraja sijoittuu välittömästi ennen viimeistä konsonanttia.

2. Vokaalisääntö: Jos tavun ensimmäistä vokaalia seuraa toinen vokaali, niiden väliin tulee tavuraja, ellei
a) edellinen vokaali ole sama kuin jälkimmäinen (pitkä vokaali).
b) jälkimmäinen vokaali ole i (i:hin loppuva diftongi).
c) kysymyksessä ole jokin vokaalipareista au, eu, ie, iu, ou, uo, yö, äy, öy, ey tai iy (muu diftongi).

3. Diftongisääntö: Jos tavun kuuluvaa diftongia tai pitkää vokaalia seuraa vokaali, tähän väliin tulee aina tavuraja.

4. Poikkeussääntö: Yhdyssanat jaetaan tavuihin sanojen välistä, myös siinä tapauksessa, että sana on yhdyssana vain alkuperäiskielessä.

Ey ja iy ovat rajatapauksia, jotka voidaan tulkita diftongeiksi, tai niiden väliin voidaan laittaa tavuraja. Muitakaan em. vokaalipareja ei aina ole pakko tulkita diftongeiksi. Hauki: hau-is-sa, mutta haku: ha-uis-sa. Haikueditori kuitenkin tulkitsee ne aina diftongeiksi.